Oodin kasvaa, osa jotain

Punnitsin Oodin tänään pitkästä aikaa ja vaaka näytti lukemaksi 28,1kg. Muistelisin Unnin painaneen vuosikkaana 28kg eli hyvin samoissa lukemissa ollaan. Oodi tuskin tuosta enää merkittän paljon kasvaa, koska paino on pysynyt tuossa 28 kilossa nyt parin kuukauden ajan. Toisten silmään se on Unnia korkeampi, mutta kyllä minä sanoisin sen olevan Unnia aivan hieman pienempi. Ei siitä näköjään mitään isoa tullut, se oli vain iso tyttö koko kasvukauden ajan. Minulle ei ole väliä olisiko se 56cm vai 59cm korkea, sillä flattinartun ihannekoko on 56-59cm, eli 59cm narttu ei vielä ole rotumääritelmänkään mukaan iso ;)

Onhan se vähän tuollainen pyöreäsilmäinen, isokorvainen ja rintakehä saisi olla pidempi ja lanne vähän lyhyempi jnejne, mutta kyllä se mulle kelpaa vikoineen :)

Kirottu kamerankuvatus ja kadonneet kuvaustaidot

Siis oikeasti kuvittelin joskus osaavani ottaa kuvia. Joko olen ollut sokea tai taito kameran käyttämiseen (vain siihen tekniseen puoleen, taiteellinen osahan on aina ollut hakusessa) tuntuu hävinneen tyysti. Nyt hallitsen erityisen hyvin ylivaloittamisen, keskisommittelun ja toisaalta myös liian tiukan rajauksen, joka johtaa raaja- tai häntäampumataatioon itse lopputuloksessa...

Asiaahan ei tietysti auta, että mokoma kameran rakkinekin tuntuu tulleen tiensä päähän 90 000 otetun kuvan myötä ja piirtää kuviin kennoviasta johtuen pystyviivoja, jos ei ihan optimiolosuhteet ole ja objektiivi, joka varmaan on sen 80 000 kuvan verran kameran nokalla ollut, ei enää osaa tarkentaa nopeasti. Tähän kalustoon on kuitenkin nyt tyytyminen, mutta ei se ainakaan innosta omia taitoja petraamaan. Ollapa rahaa pistää kalustoon se pari tuhatta euroa niin kyllähän niitä hyviä kuvia alkaisi syntyä tollommankin kädessä ;)

Jotain skeidaa kuitenkin viikonlopulta, kun käytiin Nalan ja Silvan kanssa lenkillä. Lohdutan itseäni, että tärkeämpihän on se tunnelma kuin tekninen onnistuminen. Mutta toisaalta: mikä tunnelma, kun koira on musta epätarkka möntti puhkipalaneen lumen keskellä.

Loput löytyy galleriasta vuoden 2010 talvikuvista.

Kiusanhenki

Rrrrrraivostuttava rakki! Onko ihan pakko olla niin paljon energiaa, että se pitää purkaa muitten kiusaamiseen! Kissa ei saa olla rauhassa vaan sitä kohti täytyy tehdä myyräloikkia ja ajaa piiloon sohvan alle. Oodi täytyy taklata jokaisen juoksupyrähdyksen jälkeen hankeen liioiteltujen äänitehosteiden saattelemana. Ja pitäähän sitä vielä tottakai pyörittää siellä hangessakin koko ajan mölyten. "Yllättäen" Almakaan ei saa olla rauhassa, sillä sehän ei missään nimessä saisi ottaa juoksuaskeltakaan ilman, että se tarkoittaisi leikkiin kutsua. Leikkiinkutsua siinä mielessä, että Alma tuntuu saavan Unnin silmissä narupallon muodon heti, kun se vähän reippaammin liikahtaa.

Sitten kun sitä komentaa, se istuu kiltisti paikallaan kuin mitään ilkeyksiä ei olisi tehnytkään. Voi pikkumussu. Eihän sille mahda mitään, jos lusikalla on annettu. Viaton pieni eläin ja muuta lässytystä, kun toinen on kuin enkeli. Kunnes. Vapaa. Ja taas saa joku toinen viaton kyytiä, kun Unnissa on liikaa eloa yhden koiran tarpeisiin.

Kaksi askelta eteen

Ainakaan vielä ei niitä kolmea askelta taakse ole otettu, kun tänään aamulla tehtiin ensimmäiset noudot pihalla ilman mitään murinoita tai pelleilyjä! Kuinka hyvä fiilis siitä tuleekaan, kun huomaa keksineensä ratkaisun ja ongelma lähtee aukeamaan :)

Hyvää Naistenpäivää! Happy Women's Day!

Kuntokuurille

"Tänään se alkaa!", mahtipontisesti tuumasin ja talutin pyörän pois lumihangesta. Unnin kuntokuuri nimittäin. Kesällä ei kokeessa ainakaan kunnosta ota kiinni, kun nyt aloitetaan kunnon kasvattaminen. Talvipyöräilyssä tulee kylmä, joten reippaasti vaan päälle, sillä koiran kanssa pyöräileminen ei ohjaajalle mitään lämmintä liikuntaa ole. Just joo!

Tiesin Unnilla olevan hankiliikunnan pohjilta ihan hyvä peruskunto, joten suunnattiin lenkille, jota pystyisi tarvittaessa helposti pidentämään kolmesta kilometristä eteenpäin ilman tylsää mutkittelua. Pienen alkuverryttelyn jälkeen Unni sai määrätä tahdin ja sitten mentiin! Ensimmäisen kahden kilometrin jälkeen lähti hanskat koriin. "Hikihän tässä tulee", ajattelin kammetessa itseäni pyörällä lumista mäkeä ylös täydessä toppavarustuksessa ja Unnin vain kirittäessä reippaampaan raviin. Neljä kilometriä ja oli pakko ottaa takin alta fleece pois. Edelleen Unni jatkoi reipasta ravia pyörän edellä ja mitä reippaampaa poljin sitä kovempaa se juoksi. Eikä varmana päästänyt minua edelle. Yliopiston kohdalla alkoi tulla lunta sen verran inhottavasti, että päätin alkaa kääntämään lenkkiä kotia kohti. Takana oli jo lähemmäs kuusi kilometriä kuntoilua ja kotiinkin oli vielä matkaa. Nythän oli tarkoitus aloittaa kevyesti!

Kotiin päästyä Unni paineli umpihankeen remuamaan ja minä tungin naamapunaisena puuskuttaen pyörän takaisin hankeen ja pakotin koiran sieltä pois. Sisällä minun rojahtaessa sohvalle ryystämään vettä kuin janoon kuolemaisillani, Unni painui maate eteeni lattialle, mutta silmäkovana tuijotti minua, mitä seuraavaksi tehtäisiin. Kuka siihen on virittänyt noin paljon virtaa? Ja kenenkähän kuntokuuriksi tämä loppujen lopuksi muuttui...

Yö ja päivä

Naksuttelin Oodilla pitkästä aikaa. Se on ollut kovin vähäistä, koska pidin Oodia tyhmänä ja aloitekyvyttömänä, koska se ei lähde tarjoamaan eri toimintoja. Unni oli kakarasta lähtien erilainen, kokeili kaikkea ja aina liikkeessä. Se osui oikeaan toimintoon kokeiltuaan kaikkea mahdollista ja seuraavallakin kerralla se kokeili kaikki uudestaan.
Oodi puolestaan... Ihan pikkuisenakin se vain jäi istumaan minun eteen, jos itse istuin passiivisena. Joten en ole laskenut kauheasti sen älykkyysosamäärään ja pitänyt sitä hitaan yksinkertaisena. Kunnes tänään. Olin hetken naksuttanut tietystä asiasta ja oli aika siirtyä eteenpäin, vaatia enemmän kestoa ennen palkkaa. Oodi kokeili ensin mistä edellinen maksu tuli, ei palkkaa. Kokeili toiste. Ja sitten se vain istui. Minä istuin. Oodi istui. Jatkoin istumista ja katsoin telkkaria. Mitään ei tapahtunut, Oodi vain istui. Ja sitten se toimi! Se toimi juuri niin kuin sen pitikin toimia. Ajatteliko se, pohtiko se oikesti mitä sen piti tehdä?

Milloin minä opin? Unni ei ollut Alma ja Oodi ei ole Unni. Pidän Unnissa erityisesti sen vilkkaudesta ja "mielennopeudesta", samaa piirrettä pidän sen huonoimpana. Oodissa sen keskittymiskyky on mielestäni sen suosikkipiirre, mutta se on myös hidas siinä missä Unni on nopea.

Kaksi askelta eteen, kolme taakse

Jottei kaikki olisi positiivista hehkuttamista, myös negatiivisista asioista tulee puhua silloin, kun elämä koirien kanssa ei ole ruusuilla tanssimista.

Oodi on pikkuvanha tyyppi, jolla nomeen liittyvät asiat tuntuvat olevan pinnan alla piilossa sen kuin vaan hellällä kädellä pyyhkii niitä esille. Se on myös melko taisteluhaluinen ja käyttää mielellään leukojaan. Mutta. Oodi on alusta asti ollut melko itsenäinen ja sen kanssa, että minä olisin maailman ihanin asia on tehty paljon töitä. Joku meni kuitenkin vikaan tässä kombinaatiossa ja nyt minulla on käsissä mielistelevä nuori koira.

Itku ja hampaiden kiristys, kun nomen treenaaminen tyssää aina siihen samaan asiaan. Mielistelymurinaan, joka liittyy innostumiseen. Esiintyy sitä arkielämässäkin, nomessa vain luovuttamisessa. En hahmota mistä se alkoi, mutta minusta sitä on ollut aina jossain määrin. Siihen ei kieltäminen auta, rauhoittaminen kyllä, mutta sieltä se taas kumpuaa uudelleen vauhdikkaan palautuksen jälkeen. Yhteistyössähän se ongelma on, kun luovutuksessa mielistely alkaa. 9kk ja yhteistyöongelma! Kuinka mieltäylentävää, tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin. Kyllä se ääntely siitä vähenee, iän myötä, uskottelen itselleni. Minulla ei kyllä sen kanssa ole kiire ja tämän asian takia on treenaaminen ollut vähäistä ja rauhallista., yhteistä kivaa. Olen ollut välittämättä muiden ajatuksista mitä Oodin ikäisen pitäisi osata, me edetään omaan tahtiin. Nyt tosin tuntuu, että taaksepäin.

Vinkkejä otettaan vastaan.