Kuukausi ilman Almaa. Mielessähän se käy lähes päivittäin, mutta surutyötä kun tuli tehtyä jo ennen viimeistä päivää, olen mielestäni yllättävän hyvin tottunut arkeen ilman kultaista ystävää. Joskus tulee hetkiä, että joudun toteamaan itselleni, ettei se voi olla Alma, kun ajatus tekee tepposet. Kun tultiin kaupungilta kotia, lasin takana häilähti varjo, siinä missä Alma olisi istunut ja odottanut ovesta tulijoita. Tai kun eilen illalla Unni ja Oodi leikkivät alakerrassa ja yläkertaan kuuntelin, että ihan kuin Alma olisi jumpannut olohuoneessa.
Eilen tuli viesti, että Alman velipoika on nyt myös nukkunut ikiuneen sairauden uuvuttamana. Kuvassa oli liki valkoinen, vanha koira. Tuntui epäreilulta. Alma oli virkeä vanhus, ei sen ulkomuodosta tai kunnosta ikää olisi arvannut. 13 vuotta olivat kohdelleet sitä hellästi ja odotin niin sen elävän lähemmäs viisitoista vuotiaaksi. Niin äkkiä Alma meiltä kuitenkin otettiin pois. Pyrin olemaan ajattelematta epäreiluutta vaan mieluummin reiluutta, että sain pitää Alman niin hyväkuntoisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti